Kirjailijan paras ystävä

Minne aloitteleva kirjailija soittaa, kun hätä on suurin? Vaihtoehtoja on toki paljon, alkaen Pizzataxista ja päättyen yleiseen hätänumeroon, mutta itse soitin Täydellisiä ihmisiä -kirjan viimeistelyvaiheessa jatkuvasti aika monta kertaa Kotuksen eli Kotimaisten kielten keskuksen neuvontapuhelimeen.

Totta kai auki olevat kieliopilliset ynnä muut kysymykset ratkaistaan viime kädessä kustantajan kanssa, mutta jos on sellainen kuin minä, joka haluaa vastaukset a) heti b) perusteluineen, Kotuksen neuvontapuhelin on aivan kullanarvoinen.

Langan päässä on suomen kielen asiantuntija, joka on perehtynyt kielenhuoltoon liittyviin kysymyksiin. Kaikkiin kysymyksiin vastataan! Ilmaiseksi!

(Tässä välissä haluan huomauttaa, että olen työskennellyt viestintäalalla vaikka kuinka kauan ja hallitsen kyllä suomen kielen. Kysymykseni olivat sellaisia, että neuvontapuhelimen toisessakin päässä kysymystä välillä mietittiin hartaasti. Suomen kieli on vaikea, ja ongelmakohtia tulee kaikille vastaan.)

En ollut huolissani pilkkusäännöistä, vaan kysymykseni olivat seuraavanlaisia:

Sanotaanko ”Ajattelin vähän kuluneita viittätoista vuotta” vai ”kulunutta”?  Entä: ”Kaikki mitä annat, tulee takaisin sinulle” vai ”kaikki minkä annat”? Miten sitten: ”Mirjan olisi tehnyt mieli huutaa ’bravo!'”, kirjoitetaanko ”bravo” pienellä vai isolla kirjaimella?

Kun oman tekstin on lukenut noin 20 (30? 40?) kertaa läpi, alkaa epäillä itseään. Kaikki kuulostaa kieliopillisesti väärältä ja muutenkin kököltä.

Puhelimessa kiltti mutta tomera henkilö sanoi pari kertaa: Tuo on kieliopillisesti oikein, mutta en suosittele sanomaan niin. Hetken asiaa sulateltuani ymmärsin, että neuvoja oli täsmälleen oikeassa. Kiersin ongelman muotoilemalla lauseen uudelleen, ja tulos oli varmasti paljon parempi.

Kiitos Kotus! Toivottavasti tätä hienoa palvelua ei ikinä lopeteta.

Mainokset

Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala. Tammi 2012. Suomentanut Aleksi Milonoff.

Sarah Winmanin esikoisromaania Kani nimeltä jumala (Tammi 2012) voi kuvata yhdellä sanalla: miellyttävä.

Heti alkuun haluan purnata kirjan nimestä. Luin kirjasta pari blogiarvostelua, joissa valitettiin samasta asiasta. Kirjassa todellakin on kani, jolle on annettu nimeksi jumala. Ja se kirjoitetaan läpi kirjan pienellä alkukirjaimella. Nimi pitäisi ihan määritelmän mukaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella, joten ratkaisu on häiritsevä. Jos tämän nimiasian yli kuitenkin pääsee, kirjaan kannattaa tutustua.

Kirja kertoo päähenkilö Ellyn perheen tarinan lapsuudesta siihen saakka kun Elly on kolmekymppinen. Ellyn läheisimmät ihmiset ovat isoveli Joe ja Jenny-ystävä. Isoveli on homo, täti on lesbo, isä kantaa salaisuutta, äidillä on syöpä ja jumala-kani puhuu ääneen. Perhe kohtaa sekä onnea että koettelemuksia, mutta kaikesta huolimatta pitää yhtä, ehkä yllättävän ristiriidattomasti. Perhe muuttaa Cornwalliin ja perustaa siellä majatalon.

Kani nimeltä jumala on tarina perheestä ja elämän ydinkokemuksista. Kaikki palaa lapsuuteen. Syyllisyys voi painaa ihmistä vuosikymmeniä, joskus koko elämän. Lopulta ihmiselle ei jää muuta kuin muistot.

Tuli syöksi pieniä kipinöitä ympäri leveää takkaa, ja katselin, miten ne hiipuivat kuin kuolevat tähdet. Veljellä oli välillä sellaisia synkkiä vaiheita, jotka varjostivat hänen älyään ja mahdollisuuksiaan. Äiti sanoi sen johtuvan rugbysta, toistuvista päähän kohdistuneista iskuista, aivotärähdyksestä. Minä ajattelin, että se johtui salaisuudesta, jota pakotin hänet kantamaan. (s. 185)

Winman käyttää tyylikkäitä kielikuvia ja monipuolista dialogia. Pienet yksityiskohdat tuovat tekstiin rikkautta. Parasta kirjassa on sukeltaminen lapsen maailmaan: järkkymättömään ystävyyteen ja ikuiselta tuntuviin kesälomiin. Sivuhenkilöitä on kuitenkin muutama liikaa, ja he ovat kliseisiä. Päähenkilön vanhemmat jäävät hahmoina ohuiksi. Kirja on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Vakavimmatkin asiat voivat pohjimmiltaan olla hauskoja.

Vuorotteluvapaasta ja vapaudesta

Kiinnitin viikonloppuna huomiota kahteen uutiseen: Vuorotteluvapaan ehtoihin tulossa tiukennuksia (HS 9.11.2013) ja Professori kannustaa laiskuuteen – löysien poistossa työelämästä lähti myös luovuus (YLE 9.11.2013).

Hmm. Onko tässä jokin ristiriita?

Olen itse parhaillani vuorotteluvapaalla. Se on mahtavaa. Se on juuri niin hauskaa kuin miltä se kuulostaa.

Tällä hetkellä vuorotteluvapaalle voi jäädä, jos takana on vähintään 10 vuoden työhistoria. Saman työnantajan palveluksessa pitää olla vähintään 13 kuukautta. Vuorotteluvapaasta sovitaan työnantajan kanssa, eikä työnantajan ole siihen pakko suostua. (Onneksi omani suostui, lämmin kiitos siitä!) Nyt ehtoihin kaavaillaan kovia tiukennuksia. Työryhmä ehdottaa, että takana pitäisi olla 20 vuoden työhistoria. Huh, sanon minä!

Vuorotteluvapaajärjestelmä on ollut todellinen win-win-systeemi. Työntekijä saa vapautta ja tilalle palkataan työtön työnhakija, joka saa hyödyllistä työkokemusta.

Työttömyyskassasta saa korvausta, mutta sillä ei todellakaan juhlita. Korvaus on lisäksi korkeammin verotettua kuin palkkatulo. Ennen vuorotteluvapaalle jäämistä kannattaakin säästää vähän sukanvarteen.

Vuorotteluvapaa auttaa siinä, mistä Ylen haastattelema professori Juha Hakalakin puhuu: asioihin saa uutta näkökulmaa. Aina ei voi kulkea samassa kapeassa putkessa. Välillä on hyvä vetää henkeä ja ihmetellä. Tauon aikana näkee selkeämmin ja voi toivottavasti tuoda uusia ideoita myös työpaikalle. Vuorotteluvapaan aikana voi tehdä sitä mistä on aina haaveillut: matkustaa, kouluttautua ja harrastaa. Sitä paitsi: jos unelmiaan ei pääse toteuttamaan, niistä voi tulla raskas taakka.

Olen ollut aikoinani työpaikassa, jossa oli käytössä Himalaja-vapaa. Tämä tarkoitti sitä, että jos työntekijä halusi lähteä kiertämään puoleksi vuodeksi maailmaa, se onnistui. Palkatonta vapaata myönnettiin auliisti. Jos vuorotteluvapaajärjestelmää tiukennetaan, toivottavasti Himalaja-vapaat yleistyvät.