About Suvi Vaarla

Helsinkiläinen kirjailija ja viestintätyöläinen.

Hitaasti luettava kirja

Aloin lukea Jonathan Franzenin Vapautta. Se on yli kuusisataasivuinen möhkäle.

Itse asiassa yritän sen lukemista jo toiseen kertaan. Vuosi sitten luin kirjasta noin 80 sivua, pidin sitä pitkäveteisenä ja kummallisena ja heivasin sen kirjahyllyn perimmäiseen nurkkaan.

Sitten tuttavani kehui kirjaa mahtavaksi ja upeaksi. Varmistin useaan kertaan, ettei hän pelleillyt. Ei kuulemma. Hänen silmänsä kiiluivat ja hän jauhoi jotain ”vuosisadan romaanista”.

No jopas. Pakkohan sitä oli yrittää uudelleen. Kirja pääsi mukaani Ranskaan.

vapaus

Periaatteessa kirjassa on elementtejä, joista olen itsekin kiinnostunut: modernin elämän kuvaus, keskiluokkaisuuden kritiikki, vapauden teema. Kaikki todella jees. Mutta – hitaasti etenee.

Outoa kyllä, en muista ensimmäisestä lukukerrasta mitään. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai kirjasta.

Jonathan, ole kiltti ja vakuuta minut. Minä ihan totta haluan tykätä kirjastasi.

Pieni gallialainen kylä

Asun tällä hetkellä Grez-sur-Loingin kylässä Pariisin liepeillä. Elämä kylässä on hyvin rauhallista. Kylä on säilynyt samanlaisena viimeiset sata vuotta.

Katot on tehty punertavista kattotiilistä. Niiden päällä kasvaa sammalta.

2093

2070

Kylä sijaitsee Loing-joen varressa. Juuri nyt joki tulvii. Kylän elämää se ei haittaa, koska kylä on rakennettu pieneen ylämäkeen. Jalkapallokenttä sen sijaan on veden peitossa. Siellä uivat sorsat.

Kylän vanhin rakennus on Gannen tornin raunio. Tornin rakennutti Ludvig VI, lisänimeltään Paksu, vuonna 1127. (Näin sivumennen sanoen, Paksulla oli vähän hankaluuksia elämässä – äitipuoli yritti myrkyttää, isä vihasi, kaikkien kanssa piti tapella. Katsokaa wikipediasta.)2077

Käytännössä enää yksi tornin palanen on pystyssä. Gannen torni on tehty Tower of Londonin mallin mukaan. Tornin huono tila ei johdu pelkästään ajan hampaasta, vaan siitä, että tornin kiviä on aikoinaan käytetty rakennusmateriaalina kylän muissa rakennuksissa.

Nykyään kylän vieressä on leirintäalue. Karavaanarit kuulemma vilkastuttavat elämää kesällä. Odotan innolla. Sillä välin käyn katselemassa ihmisvilinää Pariisissa ja Fontainebleaussa.

(Edit: vaihdoin tornin kuvan, entisessä oli niin omituiset värisävyt.)

Maailman paras kirja, leipomo ja parveke

2018

Minusta on edelleen mahtavaa, että leipomo on muutaman askelen päässä kotioveltani. Leipomosta saa La graine -nimistä täysjyväpatonkia. Sen taikinaa kohotetaan 18 tuntia. Patonkia tullaan hakemaan pitkän matkan takaa. Leipomosta saa myös ihania voisarvia ja suklaakakkuja.

Täällä on viime päivinä ollut niin lämmin, että parvekkeella on voinut ottaa aurinkoa, istua ja lukea.

Olen lukenut maailman parasta kirjaa. Luin sen ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten, mutta kirja on niin täynnä viisautta että haluan lukea sen uudestaan.

Okei, ei se ole maailman paras kirja, mutta ihan hirveän hyvä. Se ei ole romaani vaan tietokirja. Se perustuu psykologian ja sosiaalipsykologian uusimpiin tutkimustuloksiin.

On kirjoja, jotka voivat muuttaa omaa ajattelua. Tämä on sellainen. Kirja kertoo miksi vastavuoroisuus on ihmisille niin tärkeää ja miksi ihmiset paheksuvat toisissa sitä minkä sallivat itselleen.

Tänään luin kirjasta lauseen: Ihmiset, jotka ilmoittavat suurimmaksi kiinnostuksen kohteekseen rahan, kuuluisuuden tai kauneuden saavuttamisen, ovat jatkuvasti vähemmän onnellisia ja jopa vähemmän terveitä kuin ne, jotka tavoittelevat vähemmän materialistisia asioita.

Kirja, jota voin suositella kaikille: Jonathan Haidt, Onnellisuushypoteesi

Metroruno ja iltataivas

2002

Leipää polvillani
tähtiä kaukana, niin kaukana
Syön leipää katsellen tähtiä
Olen niin keskittynyt, kyllä, tosiaan
Että joskus minä erehdyn, ja leivän sijasta
syön tähtiä.

(Du pain et des étoiles, Oktay Rifat)

Näin tämän runon vuosia sitten Pariisin metrossa. Pariisin joukkoliikennelaitos ilahduttaa välillä matkustajia runojulisteilla. Joskus runoja on painettu lippuihinkin.

Runo tuli taas mieleeni iltataivaalle katsellessa. Suomennos on omani.

Pariisin taivaan alla

louvre

Hakeudun Pariisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Pariisissa tunnen itseni vapaaksi. Se liittyy elämäntilanteisiin, joissa olen Pariisiin tullut. En tiedä minkälaista täällä on herätä aikaisin aamulla, tehdä kahdeksan tuntia töitä ja tulla illalla väsyneenä metrolla kotiin. Varmaan se on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa.

Väitän kuitenkin, että täällä elämä on astetta kevyempää.

Pariisissa – ja Ranskassa ylipäätään – ihmisiin on helpompi tutustua. Isoissa kaupungeissa voi olla varma siitä, että joukosta löytyy samankaltaisia ihmisiä.

Ehkä se liittyy myös kaupungin arkkitehtuuriin: avariin puistoihin ja bulevardeihin. Pariisissa on tilaa hengittää.

Joku on joskus novellissaan sanonut:

Pariisi on unelma, jonka kaikki haluavat uneksia uudelleen.

Se joku olen siis minä.

Olen kaksi kertaa irtisanoutunut hyvin palkatusta työstä päästäkseni opiskelemaan Pariisiin. Ensimmäisellä kerralla minulla oli rahaa vain kahdeksi kuukaudeksi. Onnekseni ihme tapahtui: sain apurahan, joka turvasi elantoni seuraavaksi vuodeksi.

Joskus arpa voittaa.

Olen vähän kateellinen sille nuoremmalle minälle, joka otti riskejä. Niin mukavaa kuin asunnon omistaminen onkin, asuntolaina rajoittaa vapauden ehtoja. Ainakin tunnetta vapaudesta. Ja viime kädessä kaikki palaa tunteisiin.

liberte

lokki

Vähemmän on enemmän

aamu

Mitä tavaroita ihminen tarvitsee, kun muuttaa vähäksi aikaa toiseen maahan? Tai ylipäätään?

Hyvin vähän. Kaikki tarpeellinen meni yhteen matkalaukkuun. Lisäksi lähetin osan tavaroista postissa.

Ihminen tulee todella vähällä toimeen. Tarvitaan muutamia käyttövaatteita. Yksi takki. Kolmet kengät – yhdet kävelyyn, yhdet juoksuun, yhdet iltamenoihin. Kaikki muu on ylimääräistä.

Kulutusyhteiskunnassa markkinointiosastot tekevät kaikkensa luodakseen ihmisille uusia tarpeita. Vapaus mielletään vapaudeksi kuluttaa. Ostaminen ei tee kuitenkaan ihmistä onnelliseksi tutkimustenkaan mukaan: elämykset ja toiset ihmiset tekevät.

Todellista vapautta on mahdollisuus olla kuluttamatta.

Muutto taiteilijataloon on merkinnyt nostalgista paluuta opiskelijaelämään: haarukoita on kolme, lautaset eriparia. Viini juodaan tavallisista maitolaseista. Espressopannu sentään löytyy, sillä pääsee jo pitkälle.

Kirjoja otin kuitenkin mukaan, sillä ilman niitä en voi olla. Mukaan pääsivät muutamat uudet sekä kaikista rakkaimmat, ne joiden kannet ovat jo kuluneet ja sivut hiirenkorvilla.

Taiteilijatalossa

IMG_1628 (1024x683)

IMG_1641 (1024x683)IMG_1640 (683x1024)

Täällä sitä nyt ollaan, taitelijatalossa keskellä ranskalaista kylämaisemaa. Aurinko paistaa, joki virtaa, ympärillä on taiteellisia ihmisiä ja leipomokin on kymmenen metrin päässä. Tarvitseeko ihminen muka jotain muuta?

Tulin ja menin

aurinkopunavuoripoiju

”Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niin kuin metsä, talvi ja meri.”
– Edith Södergran: Animaalinen hymni

Tällä viikolla oli viimeinen työpäivä puoleen vuoteen. Paljon asioita on takana, paljon edessä.

Näistä talvenkevyistä tunnelmista siirryn pian Ranskanmaalle. Ja kas! Jossain on aurinkokin.

Kirjakarmaa

Luin jostain, että kirjailijat ovat kirjakauppojen yksi tärkeimmistä ostajaryhmistä. Uskon. Tässähän se konkretisoituu: tosi kiva jos joku lukee kirjani, mutta olisi hirmu kiva jos kirjaa myös ostettaisiin.

karmaa

Täytyy myöntää, että olen itsekin ollut suhteellisen laiska ostamaan (kauno)kirjoja ja lähinnä vain lainannut niitä kirjastosta. Olen parantanut tapani! Nyt olen voidellut markkinatalouden rattaita ja hankkinut hyvää ostokarmaa hankkimalla kasapäin kirjoja. Kuvassa osa ostoksista. Päällimmäisenä Nälkävuosi. Ja kuten näkyy, olen ilmeisesti Suomen viimeinen ihminen, joka ei ole vielä lukenut Puhdistusta.

Lähtölaukaus ranskalaiseen kirjallisuuteen

Yksi vuoden 2014 tavoitteistani on ottaa haltuun ranskalainen nykykirjallisuus. Muutto Ranskaan lähestyy ja lento Pariisiin on neljän viikon kuluttua. Jihaa!

Käynnistin kirjallisuusprojektini jo joululomalla. Tosin aika kevyesti ja suomen kielellä – joulu meni muutenkin maatessa flunssan kourissa sohvan pohjalla, joten vastaanottokykyni ei ollut paras mahdollinen. Muriel Barberyn Siilin eleganssi on erittäin kelpo lukuromaani. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, jotka asuvat samassa kerrostalossa ja tekevät pistäviä havaintoja Pariisin 7. kaupunginosan yläluokkaisesta elämästä. Toinen on 12-vuotias tyttö, joka suunnittelee itsemurhaa, toinen on kerrostalon ovenvartija, joka yrittää piilottaa älykkyytensä koppavan käytöksen taakse.

Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin elengassi (Gummerus 2013)

Kirjassa kuvataan hyvin, kuinka Ranskassa on mahdollista olla samaan aikaan sekä äärimmäisen kohtelias että todella vittumainen.

Päähenkilöt ovat pistävyydessään hauskoja. Ovenvartijan ammatissa on jotain tyypillistä ranskalaisuudelle. Ranskassa on paljon näkymättömiä ja näkyviä portteja, joita erilaisista lähtökohdista tulevan on vaikea avata.

Kirja nosti pintaan omia Ranska-kokemuksiani: muistin taas omat kohtaamiseni erilaisten portinvartijoiden kanssa. Olen käynyt ranskalaisen koulun ja asunut Pariisissa. En silti nauti turisti-Pariisista enkä ihaile Ranskaa varauksettomasti.

Kuten jokaisessa kulttuurissa, Ranskassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Rakastan ranskalaisten estetiikan tajua ja elämästä nautiskelua, mutta ärsyynnyn yhteiskunnan hierarkioista ja jäykkyydestä. Lisäksi ranskalaiset turhan usein – ja aivan vilpittömästi – uskovat olevansa maailman napa.

Itse jouduin tottumaan Ranskassa asuessani siihen, että olen ranskalaisten silmissä eksoottinen eskimo. Hyvällä kielitaidollakaan ei ole tähän erityistä vaikutusta. Toisaalta ulkopuolisen identiteetti on luovuuden ja vapauden tila. Tällä kertaa aion nauttia siitä täysin siemauksin.

10 kirjaa, jotka tekivät vaikutuksen

Facebookissa pyydetään tällä hetkellä tekemään lista kymmenestä kirjasta, jotka ovat puhutelleet. Listaa ei kuulemma saa miettiä liian pitkään. Kirjoitan listan mieluummin tänne, jotta voin vähän perustellakin.

  1. Charles Baudelaire: Pariisin ikävä (Kauniita proosarunoja. Hyvä ihminen, jos et ole vielä lukenut tätä, niin lue. Tämä on käsky.)
  2. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala (Kaunista, runollista, rikasta, tiheää kieltä.)
  3. John Steinbeck: Vihan hedelmät (Steinbeckiltä olisin voinut valita toisenkin kirjan, mutta tämä on jäänyt parhaiten mieleen. Erityisesti loppukohtauksen takia.)
  4. Franz Kafka: Muodonmuutos (Kirjallisuudenhistorian ehkä tunnetuin alku.)
  5. Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Oli erityisen mieleenpainuvaa, kun taivaalta alkoi sataa keltaisia kukkia.)
  6. Mark Twain: Tom Sawyerin seikkailut (Lukemisesta on kauan aikaa, mutta muistan vieläkin kirjassa kuvatut maisemat.)
  7. Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (Nuoren naisen rajuilua. Tämän mainitseminen nolottaa hieman, mutta tämä oli 17-vuotiaana minusta erittäin vaikuttava kirja.)
  8. Edith Södergran: Levottomia unia (Suuria, jumalaisia runoja. Uuno Kailaan suomennos on paras.)
  9. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (Ah, nuoruuden uho.)
  10. Ranya ElRamly: Auringon asema (Kielellisesti kaunis teos, jossa ei ole tarinaa nimeksikään, eikä se haittaa yhtään.)

OIkeasti lista on aika sattumanvarainen. Nämä tulivat tänään mieleen. Huomenna ehkä toiset kirjat. Pariisin ikävä olisi silti ykkönen.

Muutoksia luvassa

Palaan huomenna töihin puolen vuoden vuorotteluvapaan jälkeen. Mihin kaikki aika on mennyt? En alun perinkään aikonut lähteä viidakkoon seikkailemaan, vaan halusin viettää hyvää arkea: kirjoittaa, nukkua pitkään ja opetella tekemään uusia ruokalajeja. Lisäksi tavoitteenani oli urheilla.

Kirjoittaminen on sujunut hyvin. Tosin en ole kokenut samanlaista, nyt jälkikäteen ajateltuna suorastaan liikuttavaa innostusta kuin novelleja kirjoittaessani. Olen urheillut, mutta en vieläkään ole maraton-kunnossa. Huippukokkia minusta ei taida saada pitkälläkään harjoittelulla – kiinnostukseni siihen ei yksinkertaisesti riitä.

Syksy on ollut minusta aurinkoinen, enkä ole ikinä ollut näin pirteä marras-joulukuun vaihteessa. Kaamoksesta minulla ei ole tietoakaan, koska olen herännyt kymmenen maissa ja ulkoillut silloin kun on valoisaa. Yleensä tähän aikaan vuodesta olen haaveillut matkasta lämpimille hiekkarannoille. En tänä vuonna. Tarinan opetus: kun arki ei väsytä, ei ole suurta tarvetta päästä pois.

On itse asiassa todella kivaa palata töihin. Päiviin tulee rytmiä ja saan lounasseuraa aina kun haluan.

Varsinainen uutinen tulee tässä: töihinpaluusta tulee lyhytaikainen, sillä muutan 1. helmikuuta puoleksi vuodeksi Ranskaan, kiitos Kulttuurirahaston myöntämän työskentelyapurahan. Hôtel Chevillonin taiteilijaresidenssi sijaitsee 70 kilometriä Pariisista etelään. Blogillekin tulee aivan uusi ulottuvuus, sillä aion raportoida täällä ranskalaisesta kulttuurielämästä ja nykykirjallisuudesta.

Kirjailijan paras ystävä

Minne aloitteleva kirjailija soittaa, kun hätä on suurin? Vaihtoehtoja on toki paljon, alkaen Pizzataxista ja päättyen yleiseen hätänumeroon, mutta itse soitin Täydellisiä ihmisiä -kirjan viimeistelyvaiheessa jatkuvasti aika monta kertaa Kotuksen eli Kotimaisten kielten keskuksen neuvontapuhelimeen.

Totta kai auki olevat kieliopilliset ynnä muut kysymykset ratkaistaan viime kädessä kustantajan kanssa, mutta jos on sellainen kuin minä, joka haluaa vastaukset a) heti b) perusteluineen, Kotuksen neuvontapuhelin on aivan kullanarvoinen.

Langan päässä on suomen kielen asiantuntija, joka on perehtynyt kielenhuoltoon liittyviin kysymyksiin. Kaikkiin kysymyksiin vastataan! Ilmaiseksi!

(Tässä välissä haluan huomauttaa, että olen työskennellyt viestintäalalla vaikka kuinka kauan ja hallitsen kyllä suomen kielen. Kysymykseni olivat sellaisia, että neuvontapuhelimen toisessakin päässä kysymystä välillä mietittiin hartaasti. Suomen kieli on vaikea, ja ongelmakohtia tulee kaikille vastaan.)

En ollut huolissani pilkkusäännöistä, vaan kysymykseni olivat seuraavanlaisia:

Sanotaanko ”Ajattelin vähän kuluneita viittätoista vuotta” vai ”kulunutta”?  Entä: ”Kaikki mitä annat, tulee takaisin sinulle” vai ”kaikki minkä annat”? Miten sitten: ”Mirjan olisi tehnyt mieli huutaa ’bravo!'”, kirjoitetaanko ”bravo” pienellä vai isolla kirjaimella?

Kun oman tekstin on lukenut noin 20 (30? 40?) kertaa läpi, alkaa epäillä itseään. Kaikki kuulostaa kieliopillisesti väärältä ja muutenkin kököltä.

Puhelimessa kiltti mutta tomera henkilö sanoi pari kertaa: Tuo on kieliopillisesti oikein, mutta en suosittele sanomaan niin. Hetken asiaa sulateltuani ymmärsin, että neuvoja oli täsmälleen oikeassa. Kiersin ongelman muotoilemalla lauseen uudelleen, ja tulos oli varmasti paljon parempi.

Kiitos Kotus! Toivottavasti tätä hienoa palvelua ei ikinä lopeteta.

Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala. Tammi 2012. Suomentanut Aleksi Milonoff.

Sarah Winmanin esikoisromaania Kani nimeltä jumala (Tammi 2012) voi kuvata yhdellä sanalla: miellyttävä.

Heti alkuun haluan purnata kirjan nimestä. Luin kirjasta pari blogiarvostelua, joissa valitettiin samasta asiasta. Kirjassa todellakin on kani, jolle on annettu nimeksi jumala. Ja se kirjoitetaan läpi kirjan pienellä alkukirjaimella. Nimi pitäisi ihan määritelmän mukaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella, joten ratkaisu on häiritsevä. Jos tämän nimiasian yli kuitenkin pääsee, kirjaan kannattaa tutustua.

Kirja kertoo päähenkilö Ellyn perheen tarinan lapsuudesta siihen saakka kun Elly on kolmekymppinen. Ellyn läheisimmät ihmiset ovat isoveli Joe ja Jenny-ystävä. Isoveli on homo, täti on lesbo, isä kantaa salaisuutta, äidillä on syöpä ja jumala-kani puhuu ääneen. Perhe kohtaa sekä onnea että koettelemuksia, mutta kaikesta huolimatta pitää yhtä, ehkä yllättävän ristiriidattomasti. Perhe muuttaa Cornwalliin ja perustaa siellä majatalon.

Kani nimeltä jumala on tarina perheestä ja elämän ydinkokemuksista. Kaikki palaa lapsuuteen. Syyllisyys voi painaa ihmistä vuosikymmeniä, joskus koko elämän. Lopulta ihmiselle ei jää muuta kuin muistot.

Tuli syöksi pieniä kipinöitä ympäri leveää takkaa, ja katselin, miten ne hiipuivat kuin kuolevat tähdet. Veljellä oli välillä sellaisia synkkiä vaiheita, jotka varjostivat hänen älyään ja mahdollisuuksiaan. Äiti sanoi sen johtuvan rugbysta, toistuvista päähän kohdistuneista iskuista, aivotärähdyksestä. Minä ajattelin, että se johtui salaisuudesta, jota pakotin hänet kantamaan. (s. 185)

Winman käyttää tyylikkäitä kielikuvia ja monipuolista dialogia. Pienet yksityiskohdat tuovat tekstiin rikkautta. Parasta kirjassa on sukeltaminen lapsen maailmaan: järkkymättömään ystävyyteen ja ikuiselta tuntuviin kesälomiin. Sivuhenkilöitä on kuitenkin muutama liikaa, ja he ovat kliseisiä. Päähenkilön vanhemmat jäävät hahmoina ohuiksi. Kirja on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Vakavimmatkin asiat voivat pohjimmiltaan olla hauskoja.

Vuorotteluvapaasta ja vapaudesta

Kiinnitin viikonloppuna huomiota kahteen uutiseen: Vuorotteluvapaan ehtoihin tulossa tiukennuksia (HS 9.11.2013) ja Professori kannustaa laiskuuteen – löysien poistossa työelämästä lähti myös luovuus (YLE 9.11.2013).

Hmm. Onko tässä jokin ristiriita?

Olen itse parhaillani vuorotteluvapaalla. Se on mahtavaa. Se on juuri niin hauskaa kuin miltä se kuulostaa.

Tällä hetkellä vuorotteluvapaalle voi jäädä, jos takana on vähintään 10 vuoden työhistoria. Saman työnantajan palveluksessa pitää olla vähintään 13 kuukautta. Vuorotteluvapaasta sovitaan työnantajan kanssa, eikä työnantajan ole siihen pakko suostua. (Onneksi omani suostui, lämmin kiitos siitä!) Nyt ehtoihin kaavaillaan kovia tiukennuksia. Työryhmä ehdottaa, että takana pitäisi olla 20 vuoden työhistoria. Huh, sanon minä!

Vuorotteluvapaajärjestelmä on ollut todellinen win-win-systeemi. Työntekijä saa vapautta ja tilalle palkataan työtön työnhakija, joka saa hyödyllistä työkokemusta.

Työttömyyskassasta saa korvausta, mutta sillä ei todellakaan juhlita. Korvaus on lisäksi korkeammin verotettua kuin palkkatulo. Ennen vuorotteluvapaalle jäämistä kannattaakin säästää vähän sukanvarteen.

Vuorotteluvapaa auttaa siinä, mistä Ylen haastattelema professori Juha Hakalakin puhuu: asioihin saa uutta näkökulmaa. Aina ei voi kulkea samassa kapeassa putkessa. Välillä on hyvä vetää henkeä ja ihmetellä. Tauon aikana näkee selkeämmin ja voi toivottavasti tuoda uusia ideoita myös työpaikalle. Vuorotteluvapaan aikana voi tehdä sitä mistä on aina haaveillut: matkustaa, kouluttautua ja harrastaa. Sitä paitsi: jos unelmiaan ei pääse toteuttamaan, niistä voi tulla raskas taakka.

Olen ollut aikoinani työpaikassa, jossa oli käytössä Himalaja-vapaa. Tämä tarkoitti sitä, että jos työntekijä halusi lähteä kiertämään puoleksi vuodeksi maailmaa, se onnistui. Palkatonta vapaata myönnettiin auliisti. Jos vuorotteluvapaajärjestelmää tiukennetaan, toivottavasti Himalaja-vapaat yleistyvät.