Nainen junassa (ja dekkareita kaihtavan tunnustuksia)

Nainen_junassa_hawkins

Heti alkuun täytyy sanoa, että en varsinaisesti pidä dekkareista. Enkä trillereistä, jos niissä on dekkarimainen kaava. Tarkemmin sanottuna en pidä siitä, että lukijan kiinnostuksen ylläpitämiseksi kirjassa on tappamista ja/tai väkivaltaa. Dekkareiden peruskaava on yleensä rasittavan kliseinen. Rikostutkijat ovat elämän kolhimia, eronneita, rosoisia yksinäisiä susia. On rikospaikkatutkintaa, on mieleen hiipiviä epäilyksiä. On verta, on ruumis.

Mutta. Pidän kyllä siitä, että saan jännittää kirjan mukana. Pidän siitä, että kirjassa ratkaistaan arvoitusta, ja että ratkaisu kerrotaan lopussa, ikään kuin palkintona lukusuorituksesta.

Olen viime aikoina ollut kiinnostunut kirjoista, joissa olisi trillerimäinen juonenkuljetus, mutta ilman tappamista.

Välietapiksi sopii Paula Hawkinsin kirja Nainen junassa.

Kirja on ollut jättimenestys anglosaksisessa maailmassa, ja USA:ssa sitä on myyty jo puolitoista miljoonaa kappaletta.

Nainen junassa ei ole tyypillinen trilleri. Kyllä, siinäkin tapahtuu rikos ja sitä lähdetään ratkaisemaan. Päähenkilö ei kuitenkaan ole poliisi, vaan satunnainen sivuhenkilö, joka sattuu näkemään jotain junan ikkunasta. Väkivallalla ei mässäillä.

Päähenkilö Rachelilla on alkoholiongelma ja ikävästi päättynyt avioliitto. Hän tarkkailee junasta Jasonia ja Jessia – nimet hän on antanut heille itse. Sitten Jess katoaa, ja Rachel sekaantuu tutkimuksiin. Jasonin ja Jessin talon lähellä on Rachelin oma entinen koti, ja tavallisen lähiön julkisivujen takaa löytyy erilaisia ongelmia.

Kirja vei mukanaan aina puoliväliin saakka. Ahmin kirjaa, ja halusin lukea vielä muutaman sivun, vaikka olisi pitänyt jo mennä nukkumaan. Puolivälin jälkeen jännite herpaantui ja loppuratkaisun saattoi jo arvata.

Parasta kirjassa oli päähenkilön epätyypillisyys ja ongelmat. Hän ei ollut samastuttava, mutta saa silti lukijan sympatiat.

Luin kirjasta muutamia arvioita ja monissa kiiteltiin yllättävää loppuratkaisua. No, ei se mielestäni ollut erityisen yllättävä. Toki se sen verran kiinnosti, että kirja piti lukea nopeasti loppuun saakka.

Kritiikistäni huolimatta kirja oli hyvä askel epätrillerimäisen trillerin etsinnässä, ja viihdyin sen parissa. Ei ehkä kirjallisuuden tuleva klassikko, mutta loistavaa kesälukemista.

Mainokset

Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala. Tammi 2012. Suomentanut Aleksi Milonoff.

Sarah Winmanin esikoisromaania Kani nimeltä jumala (Tammi 2012) voi kuvata yhdellä sanalla: miellyttävä.

Heti alkuun haluan purnata kirjan nimestä. Luin kirjasta pari blogiarvostelua, joissa valitettiin samasta asiasta. Kirjassa todellakin on kani, jolle on annettu nimeksi jumala. Ja se kirjoitetaan läpi kirjan pienellä alkukirjaimella. Nimi pitäisi ihan määritelmän mukaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella, joten ratkaisu on häiritsevä. Jos tämän nimiasian yli kuitenkin pääsee, kirjaan kannattaa tutustua.

Kirja kertoo päähenkilö Ellyn perheen tarinan lapsuudesta siihen saakka kun Elly on kolmekymppinen. Ellyn läheisimmät ihmiset ovat isoveli Joe ja Jenny-ystävä. Isoveli on homo, täti on lesbo, isä kantaa salaisuutta, äidillä on syöpä ja jumala-kani puhuu ääneen. Perhe kohtaa sekä onnea että koettelemuksia, mutta kaikesta huolimatta pitää yhtä, ehkä yllättävän ristiriidattomasti. Perhe muuttaa Cornwalliin ja perustaa siellä majatalon.

Kani nimeltä jumala on tarina perheestä ja elämän ydinkokemuksista. Kaikki palaa lapsuuteen. Syyllisyys voi painaa ihmistä vuosikymmeniä, joskus koko elämän. Lopulta ihmiselle ei jää muuta kuin muistot.

Tuli syöksi pieniä kipinöitä ympäri leveää takkaa, ja katselin, miten ne hiipuivat kuin kuolevat tähdet. Veljellä oli välillä sellaisia synkkiä vaiheita, jotka varjostivat hänen älyään ja mahdollisuuksiaan. Äiti sanoi sen johtuvan rugbysta, toistuvista päähän kohdistuneista iskuista, aivotärähdyksestä. Minä ajattelin, että se johtui salaisuudesta, jota pakotin hänet kantamaan. (s. 185)

Winman käyttää tyylikkäitä kielikuvia ja monipuolista dialogia. Pienet yksityiskohdat tuovat tekstiin rikkautta. Parasta kirjassa on sukeltaminen lapsen maailmaan: järkkymättömään ystävyyteen ja ikuiselta tuntuviin kesälomiin. Sivuhenkilöitä on kuitenkin muutama liikaa, ja he ovat kliseisiä. Päähenkilön vanhemmat jäävät hahmoina ohuiksi. Kirja on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Vakavimmatkin asiat voivat pohjimmiltaan olla hauskoja.