Kuusi vuotta

Tuleva romaanini Westend julkaistaan 24.9.2019. Esikoisteokseni, novellikokoelma Täydellisiä ihmisiä, julkaistiin lokakuussa 2013.

Välissä on siis kuusi vuotta.

Mitä välissä on tapahtunut? Miksi tähän meni niin kauan?

En nyt sentään käyttänyt ihan koko aikaa Westendin kirjoittamiseen. Monta vuotta kuitenkin. Ainakin kolme, ehkä neljä, riippuu vähän laskutavasta. Se romaani, jota alun perin lähdin kirjoittamaan, on muuttunut matkan varrella niin paljon, etten edes tiedä onko kyse samasta kirjasta.

Vaikka ei ole, on ehkä kuitenkin. Ehkä ensimmäiset versiot tarvittiin, jotta pystyin rakentamaan uutta tekstiä niiden päälle.

Syitä pitkäksi venähtäneeseen kirjoitusrupeamaan on monia. Henkilökohtaisessa elämässä on ollut aikaa vieviä, raskaita asioita. Olen asunut ulkomailla, muuttanut, lopettanut vakituisessa työpaikassa, aloittanut freelancerin elämän. Olin epävarma romaanin juonesta ja päähenkilöistä: poistin ja lisäsin heitä, välillä tarpeettoman innokkaasti. Olen kirjoittanut myös muita tekstejä kuin vain tätä yhtä. (Kaksi muuta käsikirjoitusta on työn alla.)

Suurin syy on kuitenkin itse kirjoittaminen. Ymmärsin jossain vaiheessa, että tarvitsen siinä apua. Halusin oppia lisää kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Joten kävin Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun. Se onkin mielestäni parasta, mitä kirjailijan urasta haaveileva voi Suomessa tehdä. On varmasti muita yhtä hyviä kirjoittajakouluja, mutta itselleni Kriittinen oli sopivin.

Olen siis tehnyt asiat käänteisessä järjestyksessä: ensin julkaisin kirjan, sitten vasta opiskelin, miten se oikeasti pitäisi tehdä.

Kirjoittajakoulutuksessa harjaantuu ottamaan kritiikkiä vastaan. Tärkein oppi oli kuitenkin tämä: saman tekstin voi kirjoittaa sadalla tai tuhannella eri tavalla. Minä voin kirjoittaa sadalla tai tuhannella eri tavalla. Ei ole yhtä tyyliä, johon pitäisi tai kannattaisi sitoutua, eikä teksti ole koskaan valmis ensimmäisellä kerralla, eikä välttämättä edes viidennellä. Kirjoittajakoulutus ehkä viivästytti kirjoittamista, koska aluksi en osannut soveltaa oppeja, mutta samalla – ainakin niin uskon – se auttoi hiomaan tekstiä paremmaksi.

Silti: kuusi vuotta. Onhan se pitkä aika. Seuraavan kirjan – jos ja toivottavasti kun sellainen tulee – kanssa ei mene yhtä kauan. (Toivottavasti.)

Nyt Westend on melkein valmis. Siitä on otettu jo ennakkolukupainos, joka on lähtenyt maailmalle. Se oli kuitenkin oikolukematon versio, joten pientä hienosäätöä teksti vielä vaatii. (Huomasin esimerkiksi sellaisen asian, että muutamat väliviivat eivät ole siirtyneet painettuun versioon, vaikka alkuperäisessä word-tiedostossa ne olivat. No, nämä ovat digitaalisen maailman mysteerejä.) Varsinaiseen sisältöön en edes halua koskea. Se on mitä se on, ja sen takana seison.

Muutoksia

Blogini on ollut syväjäässä pari vuotta. Anteeksi! Lukijat, tulkaa takaisin! Lupaan tästä lähtien olla aktiivisempi.

Suurena uutisena kerrottakoon, että julkaisen tänä vuonna romaanin. Se tulee ulos syyskuussa, kustantajana WSOY. Romaani on melkein valmis, mutta ei ihan, joten tiedän mitä teen lähiviikot ja -kuukaudet. Olen kuitenkin todella innoissani, kirjoitan nimittäin siitä, mistä olen aina halunnut kirjoittaa. Kirja kertoo 1990-luvun laman pitkästä varjosta. Laman vaikutus Suomeen on aina sekä kiinnostanut että vaivannut minua, ja olen monta kertaa miettinyt, miksi aihetta ei ole käsitelty kirjallisuudessa sen enempää. Kirjoitan myös hajoavista perheistä, rakkaudesta, ystävyydestä, luopumisesta ja toivosta. Tarina alkaa vuodesta 1984 ja kulkee 2000-luvulle saakka.

Kirjan nimi on Westend. Kyllä, kuten se asuinalue Espoossa.

Kirjailijoiden erikoisia tapoja

James Joyce kuulemma kirjoitti Odysseuksen makaamalla mahallaan sängyn päällä. Toisaalta Ernest Hemingway kirjoitti seisaaltaan, ainakin viimeisinä vuosinaan. Victor Hugo käytännössä telkesi itsensä lukkojen taakse saadakseen Notre Damen kellonsoittajan tehtyä deadlineen mennessä. Hän piilotti vaatteensa, jottei tulisi houkutusta lähteä ulos.

Hugon menetelmä kuulostaa toimivalta. Sitä vastoin uskon, että suurin osa kirjailijoihin liitetyistä viinatarinoista on legendaa. Harva pystyy tuottamaan hyvää tekstiä kännipäissään. Tai sitten maailma on muuttunut. Kaikki tuntemani kirjailijat (heitä ei tosin ole monta) juoksevat maratoneja tai joogaavat.

Joillakin kirjailijoilla on selkeitä tavoitteita siitä, kuinka monta sivua tai sanaa pitää päivässä kirjoittaa. Jack London kirjoitti joka ikinen päivä 1000 sanaa. Toisaalta James Joyce ylpeili sillä, että kaksi täydellistä lausetta riitti päivän työksi.

2214

Itse olen jotain siltä väliltä. Pystyn kirjoittamaan nopeasti vaikka kymmenen sivua. Mutta siitä ei ole paljon iloa, jos kirjoittaa pelkkää roskaa. Siksi välillä juutun muutamaan lauseeseen.

Ainoa (tietääkseni) erikoinen tapani on se, että istun kirjoittaessani risti-istunnassa. Aina.

Toistaiseksi oma kirjoittaminen on edistynyt ihan hyvin eikä vaatteita ole tarvinnut piilottaa. Vaikka ulkona onkin hurmaava kevätsää.

2220

Pieni keskustelu luovuudesta

You gotta be willing to fail… if you’re afraid of failing, you won’t get very far.”
(Steve Jobs)

Kävin muutama viikko takaperin keskustelun siitä, miten tullaan luovaksi. Vakuutin keskustelukumppanille, että jokainen on luova. Kysymys on vain siitä, miten luovuus saadaan ihmisestä esille.

Uskon ihan vilpittömästi, että luovuudessa ei ole kyse mysteeristä, vaan se on kaikkien ulottuvilla.

Iso osa luovuutta on se, miten suhtautuu epäonnistumisiin. Epäonnistumisen pelko estää usein tekemistä niin paljon, ettei edes yritä. Epäonnistumisen sijaan olisi parempi puhua vaikka mahdollisuudesta vaihtaa suuntaa.

Luovuudessa on kysymys leikkimisestä ja uuden oppimisesta. Eihän lapsikaan pelkää epäonnistumista leikkiessään. Ehkä yksi luovuuden määritelmä siis tässä: luovuus on leikkimistä, jolla on päämäärä. Ja sitä päämääräkin on lupa vaihtaa matkan varrella.

Onnellista ja leikkisää viikkoa kaikille!

tolkien4

Kirjailijan paras ystävä

Minne aloitteleva kirjailija soittaa, kun hätä on suurin? Vaihtoehtoja on toki paljon, alkaen Pizzataxista ja päättyen yleiseen hätänumeroon, mutta itse soitin Täydellisiä ihmisiä -kirjan viimeistelyvaiheessa jatkuvasti aika monta kertaa Kotuksen eli Kotimaisten kielten keskuksen neuvontapuhelimeen.

Totta kai auki olevat kieliopilliset ynnä muut kysymykset ratkaistaan viime kädessä kustantajan kanssa, mutta jos on sellainen kuin minä, joka haluaa vastaukset a) heti b) perusteluineen, Kotuksen neuvontapuhelin on aivan kullanarvoinen.

Langan päässä on suomen kielen asiantuntija, joka on perehtynyt kielenhuoltoon liittyviin kysymyksiin. Kaikkiin kysymyksiin vastataan! Ilmaiseksi!

(Tässä välissä haluan huomauttaa, että olen työskennellyt viestintäalalla vaikka kuinka kauan ja hallitsen kyllä suomen kielen. Kysymykseni olivat sellaisia, että neuvontapuhelimen toisessakin päässä kysymystä välillä mietittiin hartaasti. Suomen kieli on vaikea, ja ongelmakohtia tulee kaikille vastaan.)

En ollut huolissani pilkkusäännöistä, vaan kysymykseni olivat seuraavanlaisia:

Sanotaanko ”Ajattelin vähän kuluneita viittätoista vuotta” vai ”kulunutta”?  Entä: ”Kaikki mitä annat, tulee takaisin sinulle” vai ”kaikki minkä annat”? Miten sitten: ”Mirjan olisi tehnyt mieli huutaa ’bravo!'”, kirjoitetaanko ”bravo” pienellä vai isolla kirjaimella?

Kun oman tekstin on lukenut noin 20 (30? 40?) kertaa läpi, alkaa epäillä itseään. Kaikki kuulostaa kieliopillisesti väärältä ja muutenkin kököltä.

Puhelimessa kiltti mutta tomera henkilö sanoi pari kertaa: Tuo on kieliopillisesti oikein, mutta en suosittele sanomaan niin. Hetken asiaa sulateltuani ymmärsin, että neuvoja oli täsmälleen oikeassa. Kiersin ongelman muotoilemalla lauseen uudelleen, ja tulos oli varmasti paljon parempi.

Kiitos Kotus! Toivottavasti tätä hienoa palvelua ei ikinä lopeteta.

Kirjoita kirja kuukaudessa

Marraskuussa alkaa NaNoWriMo eli National Novel Writing Month. NaNoWriMo – tai pelkkä NaNo – on tempaus, jossa tavoitteena on kirjoittaa romaani kuukaudessa. Tai ylipäätään romaania muistuttava tekstipläjäys, jossa on vähintään 50 000 sanaa. NaNolla on omat verkkosivut, jossa porukkaan liittymällä saa kannustavia viestejä. Samalla voi vaihtaa kuulumisia toisten kirjoittajien kanssa. NaNolaiset ovat aikaisempina vuosina järjestäneet myös tapaamisia.

Mikä jottei! Useimmissa kirjoitusoppaissa nimenomaan kehotetaan kirjoittamaan nopeasti. Kun kirjoittaa pikavauhtia, voi huijata omaa mieltään. Nopeasti kirjoittamalla oma sisäinen kriitikko ei ehdi mukaan laukomaan epäkannustavia mielipiteitä, vaan alitajunnan pitäisi virrata vapaana.

Ison tekstimassan kirjoittamisessa on se etu, että yleensä editoimista pidetään helpompana kuin varsinaista kirjoitustyötä. Monia myös stressaa ajatus ison tekstimäärän tuottamisesta. Jos sen nopeasti rykäisee kasaan, suurin este on jo voitettu.

Omat kirjoittamisen ongelmani eivät liity tekstin tuottamiseen sinänsä. Pystyn vääntämään väkisin tekstiä aiheesta kuin aiheesta, tarvittaessa sivukaupalla. Mutta onko se kivaa? Tai mielekästä? No ei ole. Itselleni hyödyllisempiä ovat olleet esimerkiksi Julia Cameronin neuvot. Cameron toteaa kirjassaan Tie luovuuteen:  ”Taide on tapahtuma, ja sen kuuluu olla hauskaa”. Hänen mukaansa kurilla toimiva metodi toimii hetken, mutta ei pidempään. Olen samaa mieltä.

Jos kuitenkin pelkää kirjoittamisurakan suuruutta, NaNoa kannattaa ehdottomasti kokeilla. Mitä siinä voi menettää, muuta kuin vähän aikaa? Roiku vähemmän Facebookissa, katso vähemmän telkkaria, kirjoita mieluummin kirja: http://nanowrimo.org/