Kupliva viikonloppu

DSC_0326_1

Jos tavoitteena on hienostunut kepeys – ja sitähän me kaikki tarvitsemme joskus – kannattaa suunnata Champagnen maakuntaan maistelemaan samppanjoita. Itse tein näin viime viikonloppuna. Mukana oli rakas ystävä Suomesta.

Kävimme muun muassa Moët & Chandonin viinikellarissa Epernayn kaupungissa. Ystäväni mielestä se oli paras ekskursio ikinä (siihen sisältyi tietenkin maistiaiset).

Join myös elämäni parasta samppanjaa. Kyseessä oli Loriot-nimisen pientilan tuotos. Pullo suoraan tilalta ostetettuna maksoi peräti 13 euroa.

Tiesittekö, että magnum-kokoinen pullo on paras samppanjan säilytykseen? Ja itse asiassa samppanjaa ei saisi säilyttää kolmea vuotta enempää (vintage-samppanjoita 5-7 vuotta)? Johtopäätös: osta isoja pulloja ja juo ne kohtuullisen pian.

Aitoon samppanjaan kelpaa vain Champagnen alueen kolme rypälettä: Pinot Meunier, Pinot Noir ja Chardonnay. Kahdella ensiksi mainitulla on tumma kuori, ja niistä tehdään myös punaviiniä. Teknisesti olisi siis täysin mahdollista tehdä punaista samppanjaa. Onhan samppanjaa roseenakin, ja siinä osa on nimenomaan punaviiniä.

Punainen samppanja. Siihen ajatukseen ihastuin. Ehkä jonain päivänä maailma kokee vielä sen. Sitä odotellessa valkoinen kelpaa ihan yhtä hyvin.

IMG_2974_1 IMG_2980_1 IMG_2985_1 IMG_3008_1DSC_0393_1

Mainokset

Kaipausta auringonpaisteessa

IMG_2823

Ilmeisesti ulkomailla oleskelussani on saavutettu piste, jossa sitä alkaa kaivata jotain kotimaasta. Arvatkaa, mitä tällä hetkellä kaipaan Suomesta? Kaikista maailman asioista?

Suklaarusinoita ja kauppojen aukioloaikoja. Kyllä, luitte oikein: aukioloaikoja. Ranskan pikkupaikoissa – kuten täällä – aukioloajat ovat satunnaisia ja ne pitää vain opetella. Ensinnäkin, sunnuntai on vapaapäivä. Tämä selvä. Mutta niin on monissa paikoissa myös maanantai. Pikkuliikkeet ja monet pankit ovat maanantaisin kiinni. Ja keskiviikko on koululaisten vapaapäivä, eli silloin leipomot ja jotkut muutkin paikat ovat kiinni (nämä liittyvät toisiinsa, en ole ihan varma miten).

Sitten on lounastauko, eräänlainen siesta, joka vaihtelee kaupasta toiseen. Se on siinä klo 12-15 välisenä aikana, joskus se kestää klo 15.30 saakka. Jos haluaa pelata varman päälle, kannattaa siis shopata joko aamupäivällä tai klo 16 jälkeen.

Uimahallien aukioloajat ovat jo korkeamman tason matematiikkaa enkä nyt mene siihen, alkaa ottaa liikaa päähän.

Ravintolat ovat auki lounasaikana ja illallisaikana. Illallisaika alkaa klo 19, ei sekuntiakaan aikaisemmin. Eli jos sinulla on nälkä klo 14.30 ja 19 välisenä aikana, niin voi voi. Syö sämpylä. (Ja kyllä niitä täällä syödäänkin.)

Onneksi olen luonut luottamukselliset suhteet Fontainebleaun japanilaiseen ravintolaan. He päästävät minut sushilounaalle vaikka klo 16. Ehkä lähetän heille kukkia kiitokseksi, kun muutan täältä pois.

Kaipaan myös ystäviä, mutta ystävät ovat kosmisella tasolla aina läsnä, ymmärtänette mitä tarkoitan.

Jotta ei mene ihan valitukseksi, tässä asioita joista iloitsen: auringonpaiste, ulkouimala läheisessä Nemoursin kaupungissa (joka onneksi on koko kesän auki, ilman lounas- tai muitakaan taukoja), halvat kiinalais-korealaiset take away -ravintolat (nekin ovat aina auki), ranskalaisten ystävällisyys ja aina niin upea arkkitehtuuri.

Kaikkea ei voi saada kerralla.

IMG_2776_1

IMG_2781_1

Kaksi viimeistä kuvaa on otettu Fontainebleaun linnan puistosta. Suosittelen matkakohteeksi. Puisto on valtava ja sinne pääsee ilmaiseksi.

p.s. Uusimmassa Oliviassa on kirjoittamani juttu unettomuudesta. Sitäkin suosittelen.

Hopeista valoa etsimässä

IMG_2763_1

Grez-sur-Loingiin hakeuduttiin 1800-luvun lopulla maalaamaan ranskalaista joki- ja maalaismaisemaa. Grezin valoa kuvattiin utuiseksi ja hopeanhohtoiseksi.

Olen joka aamu katsellut parvekkeeltani, että missä se kuuluisa valo on. Joinain päivinä joelta toki nousee utua, mutta että hopeista? Hmm.

Tänään on ollut puolipilvinen päivä ja ehkä, siis ehkä, sain kiinni tästä valohommelista. Valossa tosiaan saattaa olla pieni hopeinen vivahde.

IMG_2756_1

Hotel Chevillon

IMG_2658

Asun tällä hetkellä taiteilijatalo Hotel Chevillonissa. Talo on rakennettu vuonna 1860, ja se toimi aikoinaan Madame Chevillonin täysihoitolana. 1880-luvulla talossa aikaansa viettivät muun muassa Carl Larsson, August Strindberg ja suomalainen Ville Vallgren. Erityisesti Larssonille Chevillonissa vietetty aika oli todellista kultakautta.

2639

1650 Talo oli jo pääsemässä rapistumaan, mutta kunniakkaan historian vuoksi se kunnostettiin 1990-luvulla kuvataitelijoiden ja kirjailijoiden käyttöön, kiitos ruotsalaisen Stiftelsen Grez-sur-Loingin säätiön.

Nyt tosin on kuulunut vähän ristiriitaisia uutisia säätiön taloudellisesta tilanteesta. Noin kuukausi sitten Dagens Industri -lehdessä huhuttiin jopa talon myymisestä. Rikkaat mesenaatit huomio, apuanne tarvitaan!

IMG_2705

Talo on täynnä tauluja, vanhempia ja uudempia. Osa on hienoja, osa taitaa olla harjoituskappaleita, joita taiteilija ei ole vain jaksanut raahata takaisin kotiinsa.

Nykyään talossa asustelee kuukauden tai parin jaksoissa myös tutkijoita, jotka kaipaavat kirjoittamisrauhaa.

Otin muutamia kuvia ulkoa ja sisältä. Lisänä elämäni ensimmäinen peiliselfie.

Fernande Sadlersin maalaus Mme Chevillonista.

Fernande Sadlersin maalaus Mme Chevillonista.

suvi_vaarla_photo

Pikku Prinssin jalanjäljillä

”Asioiden merkitys ei piile niissä itsessään, vaan asenteessamme niitä kohtaan.”
(Pikku Prinssi)

2593_5

2602_4

Viime päivien suurin elämys on ollut Lyon. Matkakohde, joka totisesti ansaitsisi enemmän arvostusta. Luulin saapuvani tylsään ranskalaiseen tavispaikkaan, mutta Lyon on suorastaan Roomaan verrattava kaunotar. Erityisesti vanha kaupunki: kapeita kujia, terasseja, värikkäitä taloja, kukkuloita ja tietenkin joki.

2568_4

Ja koska tämä ei ole pelkästään matkailublogi, muistettakoon, että Antoine de Saint-Exupéry on kotoisin Lyonista. Paikan päällä sitä onkin vaikea unohtaa, koska Lyonin lentokenttä on nimetty kirjailijan mukaan. Näin sivumennen kysyen: Miksi suomalaisia lentokenttiä ei voisi nimetä kulttuuripersoonien mukaan? Helsinki-Vantaa voisi yhtä hyvin olla, hmm, Sibeliuksen kenttä? Alvar Aallon? Tove Janssonin? Mika Waltarin?

Koulussamme luettiin Pikku Prinssiä, mutta enhän minä 9-vuotiaana tajunnut sen syvällisiä merkityksiä. Mielestäni kyseessä oli vain tarina jostain pikku planeetasta ja pojasta, joka juttelee ketun kanssa. Toimiihan se niinkin.

Pikku Prinssissä todetaan muun muassa näin: ”Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siellä, missä hän on.”

Niinpä niin. Hetken onnen tuo kuitenkin sänkyyn saatu aamiainen.

2604_2

Pariisin tunnetuin kirjakauppa

2455_2

Pariisi + kirjallisuus = Shakespeare & Company.

Seinen rannalla sijaitseva Shakespeare & Company on todellinen instituutio. Alkuperäisen Shakespeare & Companyn perusti Sylvia Beach vuonna 1919. Silloin kauppa sijaitsi lähellä Boulevard St. Germainea. Kauppa oli tärkeä kohtaamispaikka 1920-luvun kadotetun sukupolven kirjailijoille: siellä hengasivat mm. Ernst Hemingway, Ezra Pound ja James Joyce. Sylvia Beach myös julkaisi James Joycen Odysseuksen vuonna 1922. Kauppa suljettiin 1940-luvulla sodan vuoksi.

Kaupan nykyisen version perusti George Whitman vuonna 1951, tosin aluksi toisella nimellä. Sylvia Beach jätti kaupan nimen oikeudet Whitmanille perinnöksi ja Whitmanin kauppa muuttui Shakespeare & Companyksi vuonna 1964.

2454_4

Shakespeare & Co pyörii pääsääntöisesti ilmaistyövoimalla. Kauppa tarjoaa Pariisin romantiikkaa hakeville parikymppisille majapaikan, ja vastineeksi he tekevät töitä kaupassa. Ja toden totta, kun menee kirjakaupan sokkeloisiin takahuoneisiin ja nostaa katseensa ylös, kirjojen keskellä on myös pieniä makuuparvia, joissa työntekijät nukkuvat.

Olisin ottanut kuvankin näistä sängyistä, mutta 20-vuotias hammasraudoillaan hymyillyt myyjä tuli häätämään minut pois. Kuvaus kuulemma kielletty. Huonoa markkinointia, mutta saatte anteeksi. Yhden kuvan ehdin kuitenkin ottaa sisältä.

2460_4

Kirjakauppa sijaitsee osoitteessa 37, Rue de la Bûcherie: Shakespeare & Company

Savusumua ja kadonneita kirjakauppoja

Viime päivinä Pariisin ilma on ollut utuista. Se on herättänyt minussa suorastaan runollisia ajatuksia. Nyt olen tajunnut, että kyseessä onkin ilmansaasteista johtuva savusumu.

Erotatteko Eiffelin tornin alla olevan kuvan keskellä? Normaalioloissa se nimittäin näkyisi erittäin hyvin.

2106

Savusumun vuoksi joukkoliikenne on Pariisissa ilmaista kolmen päivän ajan. Hyödynsin tarjousta, lähdin Pariisin keskustaan ja päädyin Boulevard St. Michelille. Ajattelin mennä kirjakauppaan, josta olen joskus vuosia sitten ostanut kassikaupalla yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta.

Siinä, missä oman muistikuvani mukaan olisi pitänyt olla kirjakauppa, olikin Niken Fitness Store. Mielestäni tässä tiivistyy ajan henki.

Vähemmän on enemmän

aamu

Mitä tavaroita ihminen tarvitsee, kun muuttaa vähäksi aikaa toiseen maahan? Tai ylipäätään?

Hyvin vähän. Kaikki tarpeellinen meni yhteen matkalaukkuun. Lisäksi lähetin osan tavaroista postissa.

Ihminen tulee todella vähällä toimeen. Tarvitaan muutamia käyttövaatteita. Yksi takki. Kolmet kengät – yhdet kävelyyn, yhdet juoksuun, yhdet iltamenoihin. Kaikki muu on ylimääräistä.

Kulutusyhteiskunnassa markkinointiosastot tekevät kaikkensa luodakseen ihmisille uusia tarpeita. Vapaus mielletään vapaudeksi kuluttaa. Ostaminen ei tee kuitenkaan ihmistä onnelliseksi tutkimustenkaan mukaan: elämykset ja toiset ihmiset tekevät.

Todellista vapautta on mahdollisuus olla kuluttamatta.

Muutto taiteilijataloon on merkinnyt nostalgista paluuta opiskelijaelämään: haarukoita on kolme, lautaset eriparia. Viini juodaan tavallisista maitolaseista. Espressopannu sentään löytyy, sillä pääsee jo pitkälle.

Kirjoja otin kuitenkin mukaan, sillä ilman niitä en voi olla. Mukaan pääsivät muutamat uudet sekä kaikista rakkaimmat, ne joiden kannet ovat jo kuluneet ja sivut hiirenkorvilla.

Taiteilijatalossa

IMG_1628 (1024x683)

IMG_1641 (1024x683)IMG_1640 (683x1024)

Täällä sitä nyt ollaan, taitelijatalossa keskellä ranskalaista kylämaisemaa. Aurinko paistaa, joki virtaa, ympärillä on taiteellisia ihmisiä ja leipomokin on kymmenen metrin päässä. Tarvitseeko ihminen muka jotain muuta?

Lähtölaukaus ranskalaiseen kirjallisuuteen

Yksi vuoden 2014 tavoitteistani on ottaa haltuun ranskalainen nykykirjallisuus. Muutto Ranskaan lähestyy ja lento Pariisiin on neljän viikon kuluttua. Jihaa!

Käynnistin kirjallisuusprojektini jo joululomalla. Tosin aika kevyesti ja suomen kielellä – joulu meni muutenkin maatessa flunssan kourissa sohvan pohjalla, joten vastaanottokykyni ei ollut paras mahdollinen. Muriel Barberyn Siilin eleganssi on erittäin kelpo lukuromaani. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, jotka asuvat samassa kerrostalossa ja tekevät pistäviä havaintoja Pariisin 7. kaupunginosan yläluokkaisesta elämästä. Toinen on 12-vuotias tyttö, joka suunnittelee itsemurhaa, toinen on kerrostalon ovenvartija, joka yrittää piilottaa älykkyytensä koppavan käytöksen taakse.

Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin elengassi (Gummerus 2013)

Kirjassa kuvataan hyvin, kuinka Ranskassa on mahdollista olla samaan aikaan sekä äärimmäisen kohtelias että todella vittumainen.

Päähenkilöt ovat pistävyydessään hauskoja. Ovenvartijan ammatissa on jotain tyypillistä ranskalaisuudelle. Ranskassa on paljon näkymättömiä ja näkyviä portteja, joita erilaisista lähtökohdista tulevan on vaikea avata.

Kirja nosti pintaan omia Ranska-kokemuksiani: muistin taas omat kohtaamiseni erilaisten portinvartijoiden kanssa. Olen käynyt ranskalaisen koulun ja asunut Pariisissa. En silti nauti turisti-Pariisista enkä ihaile Ranskaa varauksettomasti.

Kuten jokaisessa kulttuurissa, Ranskassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Rakastan ranskalaisten estetiikan tajua ja elämästä nautiskelua, mutta ärsyynnyn yhteiskunnan hierarkioista ja jäykkyydestä. Lisäksi ranskalaiset turhan usein – ja aivan vilpittömästi – uskovat olevansa maailman napa.

Itse jouduin tottumaan Ranskassa asuessani siihen, että olen ranskalaisten silmissä eksoottinen eskimo. Hyvällä kielitaidollakaan ei ole tähän erityistä vaikutusta. Toisaalta ulkopuolisen identiteetti on luovuuden ja vapauden tila. Tällä kertaa aion nauttia siitä täysin siemauksin.