Kuusi vuotta

Tuleva romaanini Westend julkaistaan 24.9.2019. Esikoisteokseni, novellikokoelma Täydellisiä ihmisiä, julkaistiin lokakuussa 2013.

Välissä on siis kuusi vuotta.

Mitä välissä on tapahtunut? Miksi tähän meni niin kauan?

En nyt sentään käyttänyt ihan koko aikaa Westendin kirjoittamiseen. Monta vuotta kuitenkin. Ainakin kolme, ehkä neljä, riippuu vähän laskutavasta. Se romaani, jota alun perin lähdin kirjoittamaan, on muuttunut matkan varrella niin paljon, etten edes tiedä onko kyse samasta kirjasta.

Vaikka ei ole, on ehkä kuitenkin. Ehkä ensimmäiset versiot tarvittiin, jotta pystyin rakentamaan uutta tekstiä niiden päälle.

Syitä pitkäksi venähtäneeseen kirjoitusrupeamaan on monia. Henkilökohtaisessa elämässä on ollut aikaa vieviä, raskaita asioita. Olen asunut ulkomailla, muuttanut, lopettanut vakituisessa työpaikassa, aloittanut freelancerin elämän. Olin epävarma romaanin juonesta ja päähenkilöistä: poistin ja lisäsin heitä, välillä tarpeettoman innokkaasti. Olen kirjoittanut myös muita tekstejä kuin vain tätä yhtä. (Kaksi muuta käsikirjoitusta on työn alla.)

Suurin syy on kuitenkin itse kirjoittaminen. Ymmärsin jossain vaiheessa, että tarvitsen siinä apua. Halusin oppia lisää kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Joten kävin Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun. Se onkin mielestäni parasta, mitä kirjailijan urasta haaveileva voi Suomessa tehdä. On varmasti muita yhtä hyviä kirjoittajakouluja, mutta itselleni Kriittinen oli sopivin.

Olen siis tehnyt asiat käänteisessä järjestyksessä: ensin julkaisin kirjan, sitten vasta opiskelin, miten se oikeasti pitäisi tehdä.

Kirjoittajakoulutuksessa harjaantuu ottamaan kritiikkiä vastaan. Tärkein oppi oli kuitenkin tämä: saman tekstin voi kirjoittaa sadalla tai tuhannella eri tavalla. Minä voin kirjoittaa sadalla tai tuhannella eri tavalla. Ei ole yhtä tyyliä, johon pitäisi tai kannattaisi sitoutua, eikä teksti ole koskaan valmis ensimmäisellä kerralla, eikä välttämättä edes viidennellä. Kirjoittajakoulutus ehkä viivästytti kirjoittamista, koska aluksi en osannut soveltaa oppeja, mutta samalla – ainakin niin uskon – se auttoi hiomaan tekstiä paremmaksi.

Silti: kuusi vuotta. Onhan se pitkä aika. Seuraavan kirjan – jos ja toivottavasti kun sellainen tulee – kanssa ei mene yhtä kauan. (Toivottavasti.)

Nyt Westend on melkein valmis. Siitä on otettu jo ennakkolukupainos, joka on lähtenyt maailmalle. Se oli kuitenkin oikolukematon versio, joten pientä hienosäätöä teksti vielä vaatii. (Huomasin esimerkiksi sellaisen asian, että muutamat väliviivat eivät ole siirtyneet painettuun versioon, vaikka alkuperäisessä word-tiedostossa ne olivat. No, nämä ovat digitaalisen maailman mysteerejä.) Varsinaiseen sisältöön en edes halua koskea. Se on mitä se on, ja sen takana seison.

Hopeista valoa etsimässä

IMG_2763_1

Grez-sur-Loingiin hakeuduttiin 1800-luvun lopulla maalaamaan ranskalaista joki- ja maalaismaisemaa. Grezin valoa kuvattiin utuiseksi ja hopeanhohtoiseksi.

Olen joka aamu katsellut parvekkeeltani, että missä se kuuluisa valo on. Joinain päivinä joelta toki nousee utua, mutta että hopeista? Hmm.

Tänään on ollut puolipilvinen päivä ja ehkä, siis ehkä, sain kiinni tästä valohommelista. Valossa tosiaan saattaa olla pieni hopeinen vivahde.

IMG_2756_1

Hotel Chevillon

IMG_2658

Asun tällä hetkellä taiteilijatalo Hotel Chevillonissa. Talo on rakennettu vuonna 1860, ja se toimi aikoinaan Madame Chevillonin täysihoitolana. 1880-luvulla talossa aikaansa viettivät muun muassa Carl Larsson, August Strindberg ja suomalainen Ville Vallgren. Erityisesti Larssonille Chevillonissa vietetty aika oli todellista kultakautta.

2639

1650 Talo oli jo pääsemässä rapistumaan, mutta kunniakkaan historian vuoksi se kunnostettiin 1990-luvulla kuvataitelijoiden ja kirjailijoiden käyttöön, kiitos ruotsalaisen Stiftelsen Grez-sur-Loingin säätiön.

Nyt tosin on kuulunut vähän ristiriitaisia uutisia säätiön taloudellisesta tilanteesta. Noin kuukausi sitten Dagens Industri -lehdessä huhuttiin jopa talon myymisestä. Rikkaat mesenaatit huomio, apuanne tarvitaan!

IMG_2705

Talo on täynnä tauluja, vanhempia ja uudempia. Osa on hienoja, osa taitaa olla harjoituskappaleita, joita taiteilija ei ole vain jaksanut raahata takaisin kotiinsa.

Nykyään talossa asustelee kuukauden tai parin jaksoissa myös tutkijoita, jotka kaipaavat kirjoittamisrauhaa.

Otin muutamia kuvia ulkoa ja sisältä. Lisänä elämäni ensimmäinen peiliselfie.

Fernande Sadlersin maalaus Mme Chevillonista.

Fernande Sadlersin maalaus Mme Chevillonista.

suvi_vaarla_photo

Cartier-Bressonin näyttely Pompidoussa

2275

Kävin eilen Henri Cartier-Bressonin retrospektiivisessä valokuvanäyttelyssä Pompidou-keskuksessa.

Valokuvaaja eli 96-vuotiaaksi, joten hänen elämänsä (1908-2004) on samalla läpileikkaus koko 1900-luvusta. Cartier-Bressonilla oli aikamoinen kyky olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Nuorempana Cartier-Bresson hengaili surrealistien kanssa, sitten hänestä tuli poliittisesti aktiivinen ja vastusti esimerkiksi kolonialismia. Hän kuvasi toisen maailmansodan vankileiriltä palaavia ja vuonna 1948 hän otti kuvia Gandhista pari tuntia ennen tämän murhaa. Cartier-Bressonin kuvat Gandhin hautajaisista levisivät ympäri maailmaa.

Hän matkusteli siirtomaissa ja kuvasi Neuvostoliittoa Stalinin kuoleman jälkeen, Kuubaa vuonna 1963 ja Ranskan opiskelijamellakoita 1968. Myöhemmin hän siirtyi kuvaamaan kulutusyhteiskuntaa ja esitti kuviensa kautta kritiikkiä konsumerismia kohtaan.

Cartier-Bresson on tunnettu ratkaisevan hetken käsitteestä, eli kuva pysäyttää jonkin ratkaisevan kohdan kuvattavissa tapahtumissa. Toisaalta ratkaisevalle hetkelle on omaista juuri oikea sommittelu.

2288

2282

2292

Itse näen Cartier-Bressonin nimenomaan kuvajournalistina ja dokumentaristina.

Cartier-Bresson suhtautui kuvattaviinsa hyvin hienotunteisesti: hän ei esimerkiksi ikinä käyttänyt salamaa, kohteliaisuussyistä. Kaunis ajatus.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen aina pitänyt Pompidou-keskuksesta. Se on iso, mutta kuitenkin hallittavissa. Sen arkkitehtuurikin on sympaattista kaikessa kömpelyydessään. Sitä paitsi ylhäältä on mahtavat näkymät.

Taidenäyttelyt ovat aina hieman rasittavia – ihan kaikkea ei pysty imemään itseensä. Lopulta sitä alkaa vain kävellä saleja lävitse ja sääliä kipeytyneitä jalkojaan.

Kokemusta oli hyvä lähteä puntaroimaan cocktailien ääreen Le Fumoir -baariin. (Suosittelen.)

2334